Esko Saraluoto ent. Salin – Hannu Saraluoto TYKKI RAVISSA Suomen Tykistömuseon julkaisu n:o 6 2008

Tykki ravissa

              Lapsuuden ja nuoruuden kodissani ei juurikaan puhuttu Suomen viime sodista ja vanhempieni toimista noissa yhteyksissä. Kouluopetuksessakin tuosta ajasta vielä 1960-luvun alkuvuosina vaiettiin sekä valtakunnan että kansainväliseen politiikkaan liittyvistä syistä. Varmaan oli myös yksilöllisiä syitä: sodan kauhut vuosikausien ajan painajaisina kokeneet, oma isäni heidän joukossaan, halusivat suojella läheisiään - ja omaa mielenrauhaansa - vaikenemalla.

Vasta 1980-luvun lopulla viime sotamme kokeneet veteraanit alkoivat julkisestikin muistella kokemuksiaan. Veteraanisukupolven julkinen arvostus Suomessa alkoi vihdoin selvästi nousta. Muutenkin keskustelu lähihistoriamme kohtalonhetkistä vähitellen virisi.

Kesällä 2005 panin merkille pikku uutisen lähestyvistä 14. Divisioonan Aseveli- ja perinnepäivistä. Rukajärven suunnan veteraanit ja lotat olivat vuosittain kokoontuneet, ja tässä vaiheessa heidän perinteitään jatkossa vaalimaan oli perustettu yhdistys, 14. Divisioonan Perinneyhdistys ry. Liityin saman tien jäseneksi ja matkustin osallistumaan ensimmäiseen yhdistyksen järjestämään Veteraani- ja perinnepäivien kokoontumiseen syyskuussa 2005 Kajaanissa.

Loppuvuodesta 1992 kuollut isäni Esko Olavi Saraluoto, kevääseen 1944 saakka sukunimeltään Salin, osallistui Rukajärven suunnalla erämaasotaan alkuvaiheessa everstin arvoisen, sittemmin kenraalimajuriksi ylennetyn ja Mannerheim-ristillä palkitun Erkki Johannes Raappanan johtamaan 14. Divisioonaan kuuluneen Raskas Patteristo 29:n 3. Patterissa. Miehet oli koottu Ylä-Savosta, Kainuusta ja Pielisen-Karjalasta. Isäni toimi menestyksellisesti etulinjassa jaos- ja patteriupseerina sekä ennen kaikkea tulenjohtajana lähes koko asemasodan ajan Rukajärven ja Kotskoman välisen päätien tuntumassa Ontajoen sillan koillispuolelle rakennetussa kiinteässä Rovamäen tulenjohto- ja tähystyspaikassa.

Jatkosodan juuri alettua silloin vasta 20-vuotias helsinkiläinen Esko Salin oli valmistunut Niinisalon reserviupseerikurssilta UK51. Upseerikokelaana hänet saman tien komennettiin rintamalle. Sodan kestäessä isäni ylennettiin 15.8.1941 vänrikiksi ja 21.12.1943 luutnantiksi. Luvassa ollut kapteeniylennys jäi monien kohtalotovereiden tavoin rauhan- teon yhteydessä toteutumatta, mutta 13.3.1957 hän sitten lopulta sai uutena käyttöön otetun yliluutnantin sotilasarvon.

Keskustelimme Esko-isäni kanssa joskus 1970 tai 1980-luvulla hänen perhe- ja sukutaustastaan, myös vanhempieni sota-ajan elämästä. Toivoin isäni näistä minulle kertovan enemmänkin. Hän mainitsikin ehkä vielä joskus aikovansa ryhtyä muun muassa sota-ajan muistelmien tallentamiseen ja toivoi minun siinä häntä auttavan.

1980-luvun loppuvuosina oli käynnistynyt laaja perinnetiedon keräämiskokonaisuus Rukajärven suunnan veteraanien, reservin vääpeli ja sotakirjailija Onni Palasteen (vuoteen 1945 Bovellan) ideoinnin ja kenraaliluutnantti Erkki Setälän aloitteen johdosta. Aktiiviset rintamaveteraanit olivat keskuudestaan vuonna 1986 valinneet 14. Divisioonan Rukajärven suunnan Historiikkitoimikunnan, johon kuuluivat eversti evp Erkki Koivisto, reservin majuri Pentti Perttuli, professori Toimi Lukkarinen ja diplomi-insinööri Toivo Rissanen. Sittemmin Setälä kutsuttiin tuon toimikunnan puheenjohtajaksi. Aineistoa kertyi haastattelujen ja muistelmatallenteiden avulla vuoteen 1993 mennessä yli 600:lta kertojalta kaikkiaan noin 11000 A4-kokoista sivua.

Viime elinvuosinaan Esko Saraluoto, monen muun veteraanin tavoin, halusi – silloin jo ikääntymisen ja sairauksien myötä kertyneistä henkilökohtaisista toimimisvaikeuksista huolimatta - ottaa vastaan haasteen omakohtaisten muistelmien aikaansaamiseksi. Näiden hän ajatteli kenties eräiltä osin kelpaavan Rukajärven suunnan sotahistoriikkiin sisällytettäviksi. Isäni oli kuitenkin elämänsä lopulla lähes täysin sokeutunut, joten hän ei enää kyennyt itse kirjoittamaan muistelmatekstejään paperille, vaan hänen oli turvauduttava uuteen ja ilmeisen outoon keinoon eli ääninauhoille saneluun. Isäni puhui nuo jatkosotavaiheen muistelmansa viidelle C-kasetille, jotka hän toimitti Historiikkitoimikunnalle vuodenvaihteessa 1987-88. Nuo kertomukset on purettu A4-kokoisille arkeille paperimuotoon ja pysyvästi tallennettu muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden seuran (SKS) Kansanrunousarkistoon. Sota-arkistossa veteraanimuistelmat ovat äskettäin tulleet saataville myös DVD-tallenteena.

Perinteistä sotahistoriikkia tuosta ainutlaatuisen laajaksi kasvaneesta aineistosta ei kuitenkaan syystä tai toisesta lopultakaan syntynyt. Kirjoitustyöhön kutsuttu Etelä-Pohjanmaalta lähtöisin oleva kirjailija Antti Tuuri valikoi ja kokosi perusmateriaalista - omista lähtökohdistaan ja Historiikkitoimikunnalle asettamiensa edellytysten mukaisesti – kolmiosaisen ”dokumentin”, kuten hän itse aikaansaannoksinaan on kutsunut, tai paremminkin ehkä romaanisarjan. Kustannus osakeyhtiö Otava julkaisi 1990-1992 teokset ”Rukajärven tiellä”, ”Rukajärven aika” ja ”Rukajärven linja”. Tuuri käytti saman muistelma-aineiston osia hyväksi vielä teoksessaan ”Elämä isänmaalle” (2000), joka kertoo samoista tapahtumista kuin Olli Saarelan Tuurin käsikirjoituksen pohjalta ohjaama elokuva ”Rukajärven tie” (1999).

Myös tuottelias sotakirjailija Onni Palaste hyödynsi myöhemmin 1996-1998 samaa aineistoa romaaniparissaan ”Raappanan miehet” ja ”Korpisodan sankarit” (WSOY).

Historiikkitoimikunnan jäsenistä asiantuntijoina veteraanien tekstit kävivät läpi ainakin Toimi Lukkarinen ja Erkki Koivisto. He tekivät puhtaaksikirjoituspapereihin erinäisiä omia reunahuomautuksiaan. Olen nämä kommentit ja oikaisut poiminut ja lisännyt tähän kirjaan suoraan ääninauhoilta purkamieni Esko Saraluodon sotamuistelmien loppuviitteiden joukkoon. Minulle isäni oli nimittäin jo eläessään 1980-luvun lopussa antanut muistelmaäänitteistään kaksoiskappaleet, ja lisäksi olin siis häneltä saanut muutamia muitakin hänen sanelemiaan sukuamme sekä hänen 1930-luvun loppuvuosien, talvisodan, välirauhan ja jatkosodan aikaansa koskettelevia muistiinpanoja ja äänikirjeitä, jotka nekin ovat olleet tämän teoksen lähtökohtina ja aineistona.

Nuo viisi isäni nimenomaan Rukajärven suunnan historiikkikäyttöä silmälläpitäen tekemät C-kasetit oli siis onneksi purettu paperimuotoon. Äänitteiden ja puhtaaksikirjoitusten vertaaminen osoittautui sangen aiheelliseksi. Näin esille tuli Historiikkitoimikunnan tekstiaineistossa lukuisia puhtaaksikirjoitusvaiheessa syntyneitä kuulemis- tai asiavirheitä ja olennaisia puutteitakin.

Olen luonnollisesti tämän muistelmakirjan teksteissä käyttänyt omistamiltani ääninauhoilta kuunnellut - siis korjatut ja täydennetyt - autenttiset sisältöversiot. Päämääränäni on nimittäin kaikessa toimituksellisessa muokkaamisessa muutenkin ollut säilyttää isäni ääninauhoille lukema aineisto mahdollisimman aitona. Kirjassa näkyvät lause- ja virkemuodot samoin kuin kappalejaot ja otsikoinnit kuitenkin luonnollisesti ovat minun ’käsialaani’.

Jatkosodan loppuvaiheessa isäni oli valmistanut hänelle rintamalla eri tavoin kertyneistä valokuvista ja eräistä säilyneistä tuon ajan papereistaan muistoalbumin, joka on minulla tallella. Osa albumin sivuista on valitettavasti kai teltta- ja korsumajoitusten kosteuden ja repussa matkaamisen seurauksena kärsinyt pahoin. Arvokkaita kuvatäydennyksiä tietoineen olen saanut useilta eri veteraaneilta, muun muassa isäni monivuotiselta ”korsukaverilta” Kauko Jokialalta ja ystävyyssuhteen isäni kanssa sodan jälkeen myös säilyttäneeltä Arvo Pelkoselta. Kirjassa mukana olevat valokuvat ovat minun valikoimiani, veteraanien muistiinpanoja täydentävin selitystekstein varustamia ja sopiviin asiayhteyksiin sijoittamia.

Varsin pian havaitsin, että isäni ääniteteksteihin oli syytä lisätä selventäviä lähdeviittauksia ja taustatietoja. Tällaista tietoa oli pyrittävä saamaan esille hänen mahdollisesti elossa olevia veteraanikavereitaan, lukemalla julkaistua sotahistoriallista kirjallisuutta ja tutkimalla Sota-arkiston loputtoman laajoja aineistokokoelmia.

Nuo isäni sota-ajan muistelmat sisältävät paljon sellaista ainesta, joka ei suoranaisesti liity taistelutoimintaan vaan on pohdiskelevaa kuvausta rintamaolosuhteista ja niiden mukanaan tuomasta poikkeavasta elämästä. Kaksi isälleni erityisen läheisiksi käynyttä taisteluvaihetta kuitenkin on käsitelty perinpohjaisemmin: etulinjan keskeisessä ”Pallo” -tukikohdassa juhannuksen jälkeen 1943 ankarina aaltoilleet taistelut ja sodan loppuvaiheessa elokuun alkupuolella 1944 Tsirkka-Kemijoen varrella, Tahkokosken - Ontrosenvaaran osuudella 14. Divisioonan laajan vastuualueen kokonaisuudenkin kannalta keskeiseen asemaan nousseet Rukajärven suunnan viimeiset merkittävämmät taistelut.

Saneluita kuunnellessani ja muidenkin Rukajärven suunnan veteraanien muisteluita lukiessani ainakin minulle on muodostunut vahva vakaumus, että isäni johdonmukaiset kertomukset - lukemieni useiden muidenkin veteraanimuistelijoiden tavoin - muodostavat kiinteitä kokonaisuuksia. Sellaisina niillä kenties voitaisiin nähdä olevan jopa itsenäisiä kaunokirjallisia arvoja. Tällaisia tarinoita ei tulisikaan pilkkoa ja niiden irrallisia siruja ympätä ventovieraisiin yhteyksiin. Tämän mukaisesti olen halunnut kuunnella tai lukea, käsitellä ja säilyttää nuo isäni muistelmat ikäänkuin yhtenä kokonaisena yksilön sydänverellään maalaamana freskona. Tämä muodostaa persoonallisen näkemyksen tuosta ainutlaatuisesta ajasta ja rintamaveteraanin loppuelämän polttoleimalla merkitsemästä kokemuksesta.

Korvaamatonta rohkaisua minulle ovat antaneet ennen kaikkea sotahistoriaa harrastava entinen verotarkastaja Tenho Tikkanen ja valtiotieteen maisteri Unto Partanen. Ilman Suomen Tykistömuseon, sen henkilöstön - museonjohtaja Teuvo Mahrberg ja tutkimusjohtaja Jyri Paulaharju erikseen tässä mainittavina - ja sen taustayhteisön Tykkimiehet ry:n tukea tämän teoksen julkaiseminen ei olisi lainkaan voinut tulla kysymykseen.

            Alussa mainitsemassani viikonlopputilaisuudessa 2005 Kajaanissa Rukajärven suunnan veteraanien ja perinneyhdistyksen vetäjien aikaansaamaa arvokasta juhlaohjelmaa kuunnellessa mielessäni vahvistui aiemminkin pohdiskelemani ajatus ryhtyä työstämään isäni Esko Saraluodon sotakokemuksistaan kertomaa tietoa ja aineistoa painetuksi julkaisuksi. Tunnen kuitenkin olevani erinäisistä syistä pahoin – ainakin pari vuosikymmentä - myöhässä.

Lopullisen sinetin minun tallennus- ja julkaisuhankkeelleni asetti iäkkäiden veteraanien ja muun juhlayleisön Kajaanissa tunteikkaasti yhteen ääneen laulama, Kalervo Hämäläisen sekä säveltämä että sanoittama jo perinteinen tämäntapaisten tilaisuuksien päätöslaulu ”Veteraanin iltahuuto”. Sen vaikuttavan sanoman tunsin tuolla hetkellä vahvaksi vetoomukseksi:

 

Hoivatkaa, kohta poissa on veljet - - kertokaa lasten lapsille lauluin.

 

Silloin tiedostin, että Esko-isäni vaivalloisesti tallettama tieto ja ajatukset on paitsi säilytettävä, julkaistava tuleville sukupolville - sekä omille jälkeläisilleni että jatkosodan ajasta Rukajärven suunnalla ja tapahtumista siellä kiinnostuneille mahdollisille muille. Päätin, että tämän tulee tapahtua yhtenä kokonaisuutena, Esko Saraluodon itsensä valitsemin sanonnoin ja hengeltään mahdollisimman aitona. Vuosia kytenyt aie alkoi kypsyä toimiksi.

Pohdittavaksi luonnollisesti pian nousi, mikä kirjalle nimeksi? - ”Tykki Ravissa”. Selitys tälle luontaiselle valinnalle löytyy kirjasta (sivuilla 43 - 46).

Tykki ravissa –teos on myynnissä

                Suomen Tykistömuseon myymälässä, Linnankasarmi, Hämeenlinna. Kirjan hinta on 25,00 euroa/ kappale. Kirjaa voi myös tilata välitykselläni postitse toimitettavaksi ilmoittamalla nimen ja yhteystiedot. Tällöin mukana saapuvaan laskuun lisätään toimituskulut.

 

Hannu Saraluoto